elämä haisee

Kuten jokainen tietää joka tarinalla on loppunsa, kuten joka lehden on pudottava, sekä joka vesipisaran on haihduttava. Kukaan ei pidä lopuista, ei varsinkaan lyhyistä sellaisista. Mutta ylämäen jälkeen tulee aina alamäki. Eikö vain, tovotaan niin.

Pejantaina kolmantenatoista päivänä astun märkänä talliin. Katselen ihmisiä, enkä näe kovin tuttuja kasvoja. Astelen normaaliin tyyliin toimiston eteen, kysyn kellä menen ja poistun paikalta. Kuitenkin kuulin ''Sofia, tule sä vielä tähän kun oot vaihtanut vaatteet''. Nyökkäsin ja olin aika innoissani, koska oletin sen olevan jotain aivan muuta mitä oli. Housujen repimisen jälkeen koputtelin oveen ja sanoin tässäpä olen, ''joo, pistä ovi vaan kiinni''. Silloin tiesin, ''me ollaan tultu sellaseen päätökseen että me päästetään Denver vihreämmille laitumille''. Silloin kyyneleet vierivät poskiltani. Opet halasivat mua ja sain jäädä hetkeksi aikaa istumaan. Yritin koota itseni ja lähdin ulos. En voinut, kaikkien piinaavat katseet tuijottivat. Vihoin pääsin Denverin luokse, itkin, mutta tiesin että oli ryhdistäydyttävä, mulla oli vielä tuntikin.

Meidän tarina loppuu juhannuksen jälkeen ja mä on hajalla, hämilläni, järkyttynyt, voimaton, heikoimmillani, toivoton ja kyyneleet vain valuvat ja valuvat nytkin. Vaikka takana on vain vajaat 2 vuotta, Denveristä tuli erittäin tärkeä, eihän se niistä vuosista tai onko hoito vai oma poni riipu .. Yhtä tärkeä joka sekuntti tai lukeeko paperilla jotain. Mun on vain niin vaikea käsittää tätä. Oon ollut niin järkyttynyt etten ole vain voinut kirjoittaa pätkääkään, siksi on aaaika monta postausta taas tekemättä. Onneksi saan rauhoittua juhannuksen jälkeen perrassa ja saan muuta ajateltavaa.

Tosiaan postauksia on jäänyt mutta toteutan kaikki myöhemmin haluaisin vain mainita erään ponin, Zackin. Tämä poni on herättänyt mun ilon ja olenkin testannut sitä esteillä sekä koulussa. Tuntuu että Zack on merkki että mun pitää jatkaa. Ei Denverkään haluisi mun jäädä liian kauaksi aikaa suremaan.

Postausta Denveristä pian ..