Itkettää

Kuvat: Milla, Pinja

Mitä bloggaajan on vaikeinta tehdä?

- Käyttää mustavalkoista filtteriä tärkeimpiin kuviinsa.

Sen yhden kokonaisen yön itkettyäni on pakko myöntää itselleen ettei mennyttä voi palauttaa, ei kohtaloa muuttaa tai vaipua itsesääliin ja masenukseen. Mutta tuska ei lähde, se vaan jää ja sen kanssa pitää oppia elämään. Vaikka tuskan taakka olisikin jo suuri, matkaa on jatkettava. Tuntuu vaan, että se on niin väärin. Niin väärällä hetkellä tää tapahtui. Korttitalo, joka on jo epävakaa ja heikko, kaatuu tukikortin petettyä. Mitään ei voi jättää yhden kortin varaan. Aina pitäisi olla varakortti... mutta kun ei ole?

Mulla ei ole ollut helppoa, ei todellakaan. Juosten pakoon sitä yksinäisyyttä ja ahdistusta, helpotus on vain sen yhden asian varassa. Kun sitä ei enää ole, ei vain enää pysy pystyssä. Tallille ajaessa piilotellen sitä toivoa, että juuri sen ponin nimi lukisi listassa ylläpiti mun onnellisuutta. Kun pääsen tän ponin selkään, tunnen olevani turvassa. Vaan tällä ponilla nautin ratsastastamisesta sillä erityisellä tavalla. Kaikki sanovat, ettei mihinkään sen kaltaiseen voi takertua niin voimakkaasti. Ei voi olla noin dramaattinen ja maentunut vain sen takia. Se tuntuu paljastuvan, jokaisen sanoista.

Kuten voittekin arvata, Sepe lähtee. Tää on mulle hirveen tuskaista, ja tuntuu ettei kukaan ymmärrä. Itkua pidätellen, joka ikinen päivä on vaan pitänyt jatkaa eteenpäin. Mikään ei huvita, koko vuoden suunnitelmat on pilalla. Tuntuu, että harrastus kaatui tähän ja mullahan ei oo edes mitään muuta. Oikeastihan koko tulevaisuus muuttuu. Ei enää sitä 4 päivää tallilla, vain 2. Ei vakkaria tai lempiponia. Mutta ponillehan tämä sentään on hyvä, pääsee hyvään kotiin...