Derwen Charter 1993-2014

kirjoitusvirheiden tarkistus jäi ..

Nyt rakkauteni, pupuseni on poissa. Tuntuu tyhjältä ja turhalta elää, muttei kuitenkaan pahalta. Yleensä olen sellainen ihminen joka murehtii kauan ja murtuu täysin. Vaikka Denver oli mulle todella tärkeä enkä tule koskaan unohtamaan ponia, olen saanut rauhan. Vaikka kyyneliä putoilee vesiputoukseksi saakka, oon tosi masentunut niin on rauhallista, ponilla on rauha. Lähdetään kuitenkin vähän syvemmälle näiden melkein 2 vuoden taakse.

Puhelin soi, vaihtoehtona olisi Meeri, Igor tai Denver. Olin hiljaa hetken ja mietin, Denver oli aina ollut viimeinen poni jonka olisin valinnut. Vastaan kuitenkin, Denver. Elämäni paras valinta. Vaikka se onkin vain hoitoponi sen tärkeys on suuremmalla asteella. 

Ensimmäiset kerrat eivät olleet juhlaa en oikein uskaltanut tehdä mitään, pelästyin Denverin jokaista liikettä, kuitenkin hymyilin vain ja ajattelin vain kyllä se siitä, odota. Totta kaihan jokaisen hoitajan pitää pästä menemään ponilla, mutta en saanut, vaikka muut saivat. Laitoin nimen perään usein Denver mutta listassa se ei täsmännyt. Pitkän odotuksen jälkeen sain ponin tunnille, estetunnille. Se pysyy muistoissa liian hyvin, kiellettiin kaikkien kertojen jälkeen todella moneen kertaan, liiankin moneen. Kertojen jälkeen se olikin viimeinen 5 kuukauteen. 

Kuitenkin suhde poniin lujentui ja sain kaksi päivää hoitaa. Joka ikinen kerta raahauduin talille vaikka ei huvittanut. Joka ikinen kerta hymyilytti kun näki iloisen ponin hörisevän, ''päästäänkö jo syömään'' tyylillä. Jatkoin ponin toivomista tunneille kunnes taas nappasi ja pääsin hyppäämään Denverillä viimeisen ilman satulaa tunnin. Jos nyt sitä ajattelen, ei se nättiä ollut, mutta kuitenkin hymyilin oikein leveästi sen tunnin jälkeen. 2013 kesällä hyppääminen jatkui, estekurssilla. Tätä kurssia en koskaan tule unohtamaan. Se sisälsi paljon onnistumisa sekä epäonnisumisia, mutta kehityin paljon hyppäämisessä ja Denver alkoi luottaa minuun pikkuhiljaa. 

Pitkän ja kuuman kesän jälkeen mun ja ponin suhde oli luja, poni kuunteli mua ja minä sitä. Kesän jälkeen pääsin Denverin kanssa yksityistunnille ja vou opin istumaan suorassa ja ryhdikkäänä. Syksyllä suuntasin jo tiistain vikalle tunnille ja arvasin että pääsisin ekoilla kerroilla luottoponin selkään. Nämä tunnit, ne avasivat mun silmäni hiukan pidemmälle ratsastuksen aakkoisista. Ne tunnit olivat todella opettavia, mutta se oli vasta alkua meidän koulu-uralle. Sinä samana syksynä oli edessä ekat koulukisat, muttei niin laajalla hymyllä sieltä pois tultu. 7/12, 55%, se ei ollut sitä mitä odotin silloin. En masentunut, kuitenkin ponin selässä en päässyt olemaan sen jälkeen taaskaan. Harmitti, harmitti hurjasti.

Tammikuu oli merkittävä kuukausi, Denver ja koulukisat, mutta paremmalla tuloksella. Meidän ihka ensimmäinen eka sija! Tämä oli taas yksi hienoimmista muistoista, ja prosenteiksi napattiin silloin 69% ! Se oli huimaa.  Kuitenkaan en ennen kisoja päässyt kun kerran Denverillä menämään. Taas tuli taukoa ja oleskelemista karsinassa ponin kanssa. Harjoittelin enimmäkseen Brunolla esteitä semejä varten, joten kisoja ei alle saatu ennen toukokuuta. Parit hypyt ilman kieltoja koko estekauden aika ja maasto mahtui mukaan muttei muuta. Tiesin kuitenkin huhtikuussa, että seuramestaruuksissa olisi alla tämä valkoinen poni ja treenaaminen alkaisi. Ja tottahan tosi alkoikin. Kaikki kerrat olivat opettavia epäonnistumisia myöten, ihan jokainen. Sain parannettua istuntaa, apujen käyttöä .. Sitten kisat, ihanin muisto kun laukkaan kunniakirroksen.  

Kesä alkoi ja mulla oli taas suunnitelmia, esteura alkaisi Denverillä ja tulisi alle paljon treeniä ja hyviä moumentteja, sitten perjantai joka pilasi kaiken. Se lähtee nyt eikä tule takaisin, mun unelmat ja suunnitelmat sortuivat kaikki, täysin. Ponilla on parempi olla enkä tule unohtamaan sitä vaikka onkin jo uusi herra kuvoissa.

-do you know what is the best thing in your life?

- first love