PELOTTAVA TULEVAISUUS

Kuvat: Milla, Pinja

Noniin, kattokaapa vaan tuota säätä ulkona! Ihan kauheeta kun on jo kohta huhtikuu ja lunta vaan sataa. Ihan tylsää, kun sitä tulee nyt eikä silloin talvella. Luulen kuitenkin, että se lähtee yhtä nopeasti kuin tulikin. Nyt kuitenkin hypätään säästä vähän pohdiskelemaan. Kaikki nämä kevään tapahtumat on saanut aikaan sen, että mä olen vaan ollut paikallani tekemättä mitään, yksin. Mutta yksinäisyys saa mut miettimään vähän kaikkea, mennyttä sekä tulevaisuutta. Suruja, että iloja.

Mietiskellessäni mennyttä mieleen palaa se kaikki ihanuus ja ne muistot, joita oikeasti jään kaipaamaan. Varsinkin se fiilis tallilla, meillä oli upee porukka ja fiilis. Eteenpäin pyrkiessä ihmisiä karsiintuu ja se fiilis jää matkan varrelle myös. Ennen se oli niin positiivista ja mahtavaa... ne joka ikiset tiistait ja hurja hoitajajengi. Ne tiistain estevalkat, tiistain vikat, jotka piti aina yhtä. Viime kevät oli tiistai päivän kukoistus aikaa. Hei hetkinen, puhutaanko siis viikonpäivästä ... mitä se muka merkitsee? Siinäpä kysymys, mutta se päivä oli silloin viikon parhain. Juuri nyt 31.3 tiistailla ei ole merkitystä eikä varmasti koskaan tule olemaan. Tuntuu, ettei millään ole enää merkitystä ja kaikki on harmaata. Muistellen myös eräänä päivänä kaverin kanssa viime kesiä, lisää muistoja tulvi mieleen. On oikeastaan tosi vaikea sanoa, mikä kesä oli parhain. Ne kaikki olivat makeita ja iloa täynnä enemmän tai vähemmän. Nyt kesät täyttyy töillä ja lapsuus tuntuu vaan kadonneen. Ja poni vuodet? Nekin loppuvat kohta.

Ei enää sitä joka viikkoista talleilua, ei hoitohevosta... Vaan 1 ja puoli kertaa viikossa talleilua. Mikään ei enää ole samaa. Mun pitäisi keksiä itselleni lisää aktiviteettiä, joten nyt virallisesti etsin itselleni vuokrahevosta. Juuri niin, luit oikein. Mutta juuri tällä hetkellä se tuntuu mah-dot-to-mal-ta. En tiedä tulisiko se yllätyksenä, jos sanon, että minulla on ollut vuokraponi silloin joskus. Lipponen oli joka lapsen unelmaponi ja pidin siitä suuresti. Lopetin kuitenkin vuodn jälkeen omista syistä. Poni pääsi kuitenkin mieleeni jälleen. Pieni kyynel valui poskelle, kun kuvia katsoin. Niitäkin aikoja on ikävä. Kuulin kuitenkin tuttavalta, että Lipsu muutti jonkun aikaa sitten uuteen kotiin kauas täältä. Harmittihan se.

Tulevaisuus? Suoraan sanoen se pelottaa. Kaikkien pettymysten jälkeen tuntuu mahdottomalta aloittaa alusta kenenkään hepan kanssa. Peläten epäonnistumista ja kipua tulevaisuus vaikuttaa aika synkältä. Lueskellen heppabloggaajien viimeisiä postauksia, jossa viimeiset sanat ovat ettei enää ratsastus inspannut tai postaukset, jossa annetaan viimeisiä hyvästejä rakkaalle hevoselleen. Miksi kaiken pitää loppua?

Yläkoulu ei houkuta ollenkaan. Tuskastellen katsoo kelloa ja toivoo sen jo osoittavan kahta tai kolmea. Pitääkö ihmisen oikeasti elää näin? Äidinkielen tunnilla puhuimme Anne Frankin päiväkirjasta ja eräs kouluaveri sanoi hyvän mielipiteen, ''vaikka oma elämä tuntuisikin menevän huonosti, jollain muulla voi mennä vielä huonommin''. Mietin, että pitäisikö tämän parantaa kenenkään tällaissessa tilassa olevan ihmisen mieltä? Vaikka tämä lause on aika yleinen ja kuuluu monen suusta se ei kerro mitään muuta kuin lisää masennusta eikä anna helpotusta.

Milloin elämästä tuli näin vaikeaa elettävää?