KADOKSISSA ATM

Heinäkuun ensimmäinen viikonloppu heitti taas kaikki asiat päälaelleen. Tää kyseinen viikonloppu kyseenalaisti mun elämäntapaa ja pisti mut ajattelemaan uudestaan. Järjestämään tän lajin itse sekoittamat normit uuteen järjestykseen. Se suttasi myös samalla selkeää tulevaisuutta todella epävarmaksi ja sekavaksi. En mä ole oikeastaan varma enää mistään. Mutta samalla se avasi myös syitä, miksi jaksaa jatkaa tätä lajia. Viikonloppu herätti myös ratsastuskoulun upeita puolia ja kaikki vanhat ajat putkahteli mieleen. Ristiriitaisesti nämä ajatukset taistelevat omassa päässä eikä voittajaa näytä löytyvän vähään aikaan. 

Mä en jännittänyt ollenkaan näiden kahden päivän aikana, oikeastaan oli todella vaikea otaa ees näitä kisoja ns. tosissaan. Sentään siis pystyin ratsastamaan normaalisti, joka oli eduksi poninen kanssa, jotka olivat todella jännittyneitä. Brunon tilanne verkassa vaikutti aluksi toivottamalta, mutta mä todellakin sain pidettyä käteni kurissa ja se vaan oli niin upea ennen rataa. Ja se olikin sit paras rata ratsastettavuuden suhteen. Bruno oli aivan upean tasainen ja eikä juossut alta lainkaan. Se on yleensä ollut aina sama ongelma, että joka radassa maistuu pieni kiireisyys. Mutta ratsastaja kusi tiet ja vielä teki kaksi unohdusta, kun alku- ja lopputervehdykset tuli kirjainvälin liian aikaisin. Mä en edes huomannut. Ne kuusi virhepistettä vei meiltä pronssin lauantailta.

Toivoen parempaa päivää sunnuntailta sitten hyppäsin Been selkään. Verkka oli todella hyvä. On vaan todella todella upeaa seurata tän vauvaponin kehitystä. Vuosi sitten hypättiin puomirataa, nyt ekoissa ulkopuolisissa. Syksyllä me pikemminkin treenattiin keilausta kuin esteratsastusta. Nyt kaikki palaset alkaa loksahdella kohdalleen. Se tekee puhtaita vaihtojakin nykyään. Eikä helpolla tiputtele. Laukassa on ja rytmissä on vielä töitä, mutta askel kerrallaan. Rata oli puhdas ja toka vaihe taitoarvostelu. B pelkäsi todella maneesin takapäätyä eikä maneesiin astuttua suoraan radan aloitus ollut paras vaihtoehto. Kerran vitosen kohdalla stopattiin heti esteen jälkeen ja vikalla esteellä käännyttiin oven suuntaan. Onneks toisella puolella oli este niin ei kauas päästy. Kovaa laukkaa kohti maalilinjaa siis. Kumma kyllä oltiin ekoja ei sijoittuneita sillä räpellyksellä :D Mutta ratsastin ihan hyvin! Enempää ei kuitenkaan tultu hakemaan kuin kokemusta neidille, vaikka tokihan jos viides olisi saanut ruusukken olis se ollut upeaa. Ponistakin on tullut niin tärkeä. Masentavaa on myös huomata, miten ratsastuskoulun ''kolhut'' alkaa näkymään. Mikään ei vaan ole täydellistä. Tuntuu myös, ettei yks ratsastuskoulu poni vaan riitä, kun moni sillä ratsastaa ja kisaa.

Omat suoritukset eivät olleet kuitenkaan antoisuudestaan huolimatta tarpeeksi tyydyttäviä. Tokihan se jäi harmittamaan, kun ilman ruusuketta lähdettiin. Vaikka hyvät radat olivatkin ja niihin olenkin sillä silmällä tyytyväinen. Omalla tiimillä kuitenkin sujui upeasti. Niin tiiviillä fiiliksellä ja yhteisellä tsempillä mentiin läpi koko viikonloppu yhdessä. Oltiin varmasti tiivein porukka koko kisassa! Tokihan se kysymys alkaa kummittelemaan. Miten voi jättää kaiken taakse? Entäs, jos uudet kuviot ei miellytä ja hommat ei mene niin kuin haluaa. No mutta tunneko kuuluvani edes nytkään mihinkään. Koen jo epätoivoa pelkästään sitä ajatellessa. Vaikka faktat on aikalailla pöydässä, tideän hyvinkin miksi en voi päästää irti. 

Pelkään myös menettäväni sen ajattelutavan, minkä olen löytänyt näinä vuosina lepäävaarassa. Nyt ratsastetaan hevosen vuoksi. PIenin avuin, etsien samaa säveltä, luetaan hevosta... Kaikki tehdään hevosen mukaan. Tänä vuonna, kun olen päässyt J:n kanssa uusiin kuvioihin, huomaa että se perus ajatus näyttää niin helposti unohtuvan monella tasolla. Sitten alan itse miettimään oikeata ja väärää. Kisaaminen, kova treeni ... Missä vaiheessa mennään liian pitkälle? Kaikki ajatukset saavat kyseenalaistamaan omaa elämäntapaa, jonka vuoksi elää. Aivan oikeasti. Olisi lähes mahdoton ajatus harrastella ratsastusta ilman kisaamista. Yhtäkkiä tuli ikään kuin stoppi, kun aloin ajattelemaan kaikkia tulevia kisoja Jessin kanssa. Vähän liikaa(ko). Onko se ratsastuskoulukaan lopulta oikea paikka. 

Sitten tuli taas lisää kitkaa viikonlopun kisoissa, kun sai lisää näkemystä. Meillä tehdään aika paljon treeniä heppojen eteen ridakoululla. Kun katseli muita nelijalkaisia, pystyi sanomaan vaan vau. Samaan aikaan pystyi vaan nostamaan hattua, miten taitavia ratsastajia meilläkin on. Joko hyvin koulutettuja vaikeala luonteella tai ''raakoja'' hyvällä kapasiteetilla. Pitäähän sitä huomioida, kuinka usein käydään edes ulkopuoilissa. Taas hyvä kysymys, miksi siis jäädä. Mutta jos ei ole edes varma, mitä tältä lajilta oikein haluaisi. Kisapaikalla muutenkin näki ratsastusta laidasta laitaan ja kisojen ikäviä tai suoraan sanottuna hirveitä puolia näkyi. Taas kysyin vaan itseltäni, onko mikään tämä sen arvoista. Onko mikään minkään arvoista. Huomaa myös lajin ikäviä puolia, miten pitkälle rehellisesti sanottuna pelkällä rahalla. Kovaa työtä tehneet saattavat jäädä jalkoihin. Mutta niinhän sitä sanotaan, että mitä enemmän tekee töitä, sitä paremmalta onnistuminen tuntuu. 

Samaan aikaan todella sain tavoitteeni selviksi. Se tärkein osuus, eli hevosen ja ratsastajan yhteistyö ja harmonisuus. Haluan vaan ratsastaa hevosen ehdoilla ja oppia lukemaan näitä nelijalkaisia vielä paremmin. Jokainen sanoo varmasti sen ajatuksen olleen aina perusnormina taustalla, mutta tuntuu varsinkin kisoja kierrellessä, että se unhotuu. En oikein ole varma, että menemmekö hevosen kanssa vai hevosella. Se olisi vain välikappale. Monelle tämä sama saarnaus kuulostaa varmasti samalta paasaukselta, mutta lähiaikoina ole päässyt ajatuksen sisälle. Melkeinpä valaistuin. Vaikka en aivan täysin varma asioista ole vielä, miten haluan ajatusta toteuttaa. Ehkä saan vielä ajatuksiani selvemmiksi joskus tulevaisuudessa. Puskaillen tai maailmanmestaruuksia odotellen, aivan sama. 

Hyvä kysmys taas syntyi, että miksi edes kirjoitan monimutkaisia ajatuksiani epätoivoisesti tekstiksi. Itseni vuoksi selvitellkseni itseäni? Vai täysin turhaan.

Ajatukset vain myllertää päässä ja tuntuu, että ne vielä tuhoaa mut. Niitä oli erityisen vaikea muodostaa sanoiksi. Vielä vaikeampi kokonaisiksi lauseiksi.  Tuntuu, että oon kadottamassa vaan koko tän homman ajatuksen. Tai siis oliko sitä edes koskaan?