Kuoppia

Pieni varoituksen sana, postaus täynnä vanhaa pohdiskelu kautta itsensä ihmettely potaskaa, jota ennenkin. Tai no eihän se suuri yllätys siis enää.  

Täällä siis taas. Uuden kuulumispostauksen kera, joita tulee aina uudestaan taukojen jälkeen. Se vaan tuntuu aina oikealta tavalta aloittaa uusi yritys kirjoittamisen kanssa. Nyt yksinkertaisesti ei ole ollut mitään, mistä kirjoittaa. Tai no, ainakin ajatukset ovat olleet muualla. Jotain sellaista.

Me heitettiin vihdoin kuuden viikon jälkeen puukengät mäkeen. Se oli yksi pitkä kuusi viikkoa tosissaan. Myös kaikki sen hetkiset tunteenpurkausetkin selätetty, vaikkakin ei voi kieltää ettei asia kiristä vieläkin. Lopulta kuitenkin yhdet kisat ei maailmaa kaada. Tai ylipäätänsä pitänee hyväksyä, ettei asiat menneet ihan kuten olin unelmoinut ja kaavoitellut. Mutta ainahan jonkun sulkeuduttua löytyy uusi mahdollisuus. Ihan jotain sellaista, mitä koskaan ei vointu edes kuvitella. Pitäisi aina ajatella laajemmassa näkökulmassa.

Nyt suoraan klinikan jälkeen parin päivän sisään Ave onkin lähdössä kohti Hollantia. Ja minä myös sitten viikon päästä! Kuusi viikkoa asia nostettiin pöydälle ja nyt jokaisen heppatytön mahdoton unelma sitten tapahtuu. Luulin vain, että vuosi sitten olin jo maailman onnekkain tyttö maailmassa. Vaikkakin jokin korkeampi voima on halunnut masentaa kaikenlaisilla esteillä. Nyt on edessä reissu hevosen kanssa Hollantiin puoleksi kesää treenaamaan. Ei sitä oikeastaan vieläkään halua uskoa todeksi.

Hollannista haluan kertoa enemmän paikanpäällä. Ylipäätään haluan olla aktiivisempi, raahaan koneen ja toivon löytäväni aikaa ahertaa teille tekstejä. Haluan niin kovasti. Hassua edes ajatella, miten jaksan ylläpitää tälläistä pikkublogia näin epäaktiivisesti ja kuitenkin jokaisen postauksen raapustaminen on yhtä jännittävää ja innostavaa. Aina siihen on palava halu.

Syytän kuitenkin myös epäaktiivisuuttani ulkopuolisista tekijöistä. Kaikki se stressi ja ylimääräinen ajatteleminen hevosen ollessa epäkunnossa tai kun suunnitelmat menevät pieleen (ihan minkä tahansa suhteen, erityisesti heppajuttujen), sekoittaa omaa arkea ja pakkaa aina. Kun ei löydä itselleen rytmiä elämään, on kai se vähän mahdotontakin olettaa sen elelevän täällä. Kuten aina, elän kuitenkin paremman huomisen toivossa. Ei edes sillä tavalla surullisesti ja epätoivosesti. Se parempi huominen merkitsisi enemmän harmoniaa ja tasaisuutta. Viime vuodet ovat enemmänkin muistuttaneet sitä pikku hiekkatietä, joka on aina huonossa kunnossa. Täynnä töyssyjä ja se potuttaa, kun sitä ei huolleta säännöllisemmin. Jotkut kuopat onkin yllättävän syviä ja koko ajoneuvo pomppaa. Kai sitä on oppinut jo ettei kaikkea pitäisi ottaa liian tosissaan, mutta toivoo välillä vähän tasaisempaa menoa.

tän päivän ratsastuksen jälkeen, ilmeet kertoo kaiken !

Toivon löytäväni jonkin kaltaisen rytmin tänne blogiinkin. Ylipäätänsä taitanee tästä eteenpäin olla enemmänkin sanottavaa ja enemmän aikaa kesäloman alettua. Toki kiirettä silloinkin pukkaa ja kirjoitukset raastaa. Koskaan ei saa olla rauhassa... Ideoita kuitenkin riittää ja toivon saavani ne valmiiksi saakka. Ehkä joskus opin. Lopputulos tässäkin varmaan se, että ollaan reilu viikko ilman hevosta, ulkomailla ei pysty ja sitten ollaan taas heinäkuun lopussa täällä ihmettelemässä, mitä tapahtui.

Hyvää loppuviikkoa joka tapauskessa kaikille !