Mun uusi heppa

Kaikki kuvat (c) Sara Haanpää

Nyt on elokuu ja tässä ollaan jo lähemmäs vuosi meditoitu yksin somettomalla vuorella. Siinä ajassa kaikkea hullua mun pääkopassa (ja ehkä vähän elämässäkin) on ehtinyt tapahtua. Toisaalta harmitti ihan ministi, että tein oivalluksia ajatuksistani ihan vain itselleni. Mutta oikeestaan ei haitannut, koska yksinkertaisesti mua ei vaan myöskään kiinnostanut miettiä. Ei kiinnostanut oikeastaan mikään. Ja se ei haitannut pätkääkään. Se oli se helpotus.

Toisaalta siinä vaiheessa, kun päästin irti itseni liaallisesta ruoskimisesta, hukkasin samalla sen tulen perseen alla. Elin kerrankin päivä kerrallaan, mutta sekään ei oikeastaan enää kiinnostanut pätkääkään.

Oikealta nimeltään Go-flytohigh, tutummin Gee tai Gingin

Jos aloitetaan kuitenkin ihan siitä pisteestä, mihin jäätiin. Mun heppaetsintä jatkui aivan viime vuoden loppuun, kunnes pieni valopilkku ilmestyi elämään. Helmikuun 9. päivä pieni Hollannin puoliveritamma astui talliin Kirkkonummella. Olin ollut aikalailla ratsastamatta pariin kuukauteen siihen mennessä. Tosissaan en ollut edes kaivannut sitä. Kevät oli pitkä ja käytiin ekoissa harkkakisoissa vasta toukokuussa. Kesällä päästiin aidon kisailun makuun pienen rokotussäädön jälkeen ja kehitys on ollut ilahduttava. Toisaalta kaikenlaisia kisapäiviä on mahtunut väliin. Muun muassa ratsastaja on unohtanut jo esteratoja kaksi kappaletta ja se onkin saldo tähän mennessä koko elämässä... Välillä ollaan käyty keilailemassa (myös ratsastajan toimesta johteita) ja välillä ollaan napattu sijoituksia lähinnä nyt 110cm tasolla. Hommaa ollaan työstetty oikeastaan ilman niitä samoja paineita, mitä kasasin lajiin ennen. Ilman mitään kiirettä tai stressiä. Tänä vuonna en myöskään käytännössä ole käynyt yhdelläkään valmentajan pitämällä tunnilla.

Napattiin mm. nuorten aluemestaruus kultaa ihan elokuun alkupuolella

Toki vanhojen ongelmien selätyttyä syntyy aina uusia. Vaikka sanoo, ettei kiinnosta niin kiinnostaapa kuitenkin. Tai ainakin sitä vanhaa sisäistä perfektionistiä. Kun en jaksanut enää asettaa itselleni edes pieniä tavoitteita eli onnistumisia ja tutkastella ongelmia, haasteet jäivät ylitsepääsemättömiksi. Varsinkin kun tiedossa oli itsenäinen sileäpäivä, en halunnut lähteä. Se työmaa tuntui liian suurelta ja menetin hermoni aika nopeasti aina. Aloin ahdistua hirveästi hevosen selässä, joka taas synnytti noidankehän, että hevonenkin tottakai jännittyi. Ja ahdistun edelleen. Estetreeniä hypätessä en välillä vaan päässyt rataa loppuun saakka, koska en pystynyt pitämään itseäni kasassa. Sellanen rohkeus ja itsevarmuus, jonka sain halusta saavuttaa tavoitteita, katosi johonkin. Sitten oli vain epävarmuus, joka hidasti turhan paljon.

Kun aloin tunnistamaan näitä, tajusinkin, mitä tämä pieni hengähdystauko oli teettänyt. Luulin löytäneeni sisäisen rauhani vain unohtamalla nimenomaan kiiltokuvien tavoittelun. Harhailinkin ilman mitään suuntaa. Toisaalta stressaamatta liikaa tulevasta, mutta en myöskään nähnyt missään tekemisissäni mitään järkeä. Olin silloinkin aika peloissani näistä jutuista, vaikka en sitä itse edes huomannut välttämättä. Sitten kyllä pelotti ihan tosissaan, kun tajusin, etten näe edessä yhtikäs mitään. Yritäpä ottaa ne ohjat käteen sitten taas.