It's a long story

Jutut oli niin toisin vielä pari kuukautta sitten <3 

Pohdin viiteen kertaan, miten aloittaisin kirjoittamisen. Tällaisen ylösnousemuksen pitäisi jotenkin kai hätkähdyttää jokaista. Kaikkea sattui ja tapahtui. Pidin pitkän hiljaisen kauden. En halunnut tuoda esille itseäni. Omia juttujani. Halusin vetäytyä, miettiä ja järjestellä. Ei kukaan ihan uskonut, että tänne enää palattaisiin. Siis oikeasti en minäkään. Kai luova mieli on vain sellainen, ettei se luovuta.

Koin niin suuria aaltoja, juttuja kantapään kautta ja vaihtelevia kausia. Tein virheitä, menetin ja avasin uusia ovia. Opin uutta ja oivalsin vanhaa. Välillä lentelin pilvilinnoissa ja välillä tipahdin rajulla alastulolla maanpinnalle. Välillä syvemmälle. Kuten me kaikki. Aika peruselämää. Mutta opin kovasti itsestäni. Olin aivan varma, että kirja minä oltaisiin jo luettu ja oivallettu moneen otteeseen aikoja sitten. Kai sinä itsesi tunnet parhaiten?

Haluaisin aiemmin olla inspiroiva. En löytänyt mitään inspiroivaa elämästäni. Tai tallasin kaiken pienenkin tai pidin silmät kiinni. Ja teen salaisesti sitä aina välillä edelleen. Mutta oikeasti. Haloo. Kyllähän sitä jotain löytyy ihan kaikilta ja jokaisesta, jos osaa katsoa. Itse lähdin vain liikkeelle niin, että linssien läpi näin hämärästi jotain sellaista upeaa ja täydellistä, mutta jotain niin epärealistista lopulta. Halusin saada kaiken. Halusin olla se kaikki. Jos nappaat parhaita paloja joka suunnasta ja yrität sulloa niitä omaan muottiisi, ei se toimi. Se aiheutti vain ahdistusta ja turhautumista. Ihan kuin sitä ei olisi jo tarpeeksi. Piti vaihtaa linssejä. Tai oikeastaan heittää ne kuuseen ihan kokonaan. Piti nähdä omilla silmillä, jotta sai antaa luvan itselleen ajatella selkeästi. Sillä sain kaiveltua itsestäni omat parhaat palani. Tai pääsin edes lähemmäs tavoitettani. Tarpeeksi hyvä. Ilman ahdistusta.

Ihminen maalaa myös omaa maailmaansa niin hulluna aina omanlaisekseen. Niin hyvässä ja pahassa. Näin sen itsessäni kuten myöskin ympärilläni. Kun jatkuvasti yrittää rakentaa omaa sekamelskaista taideteostaan tästä maailmasta, välillä kaikki ulkopuolinenkin yrittää sutaista pari kertaa jotain. Se hämmentää, mutta kai opettaa myös näkemään vähän eri lailla. Oma väripaletti on aika tumma. On ollut aina ja tulee varmasti olemaankin. Kääntäisin sen ehkä jopa niin, että värini ovat rehellisiä. Sillä onhan se aika tosiasia, että ihan sama, mitkä ovat lähtökohtasi ja mitä teet nyt, kai kaikilla on sitä tummaa pimeää juttua. Vaikka kuinka täydellinen kokonaisuus oma taideteoksesi olisi. Kaikki sekoittuu niin eri tavalla ja kaikki katsovat sitä myös eri silmin. Jokainen arvostelee niin eri tavalla. Jokainen arvostaa eri juttuja. Pitää tosissaan olla niin kylmäpää ja rakentaa omaa maailmaa omin voimin. Välillä ihan täysin omin voimin. Alkuun se tuntui pelottavalta. Kaikki tuttu ja turvallinen lähtee kävelemään aikanaan ihan omia teitään. Kai kaikesta selviää myös omin jaloin ja pitää jatkaa omia polkujaan. Ja se kasvattaa pirusti. Mutta nyt meni kyllä todella syvälliseksi. Ja sekavaksi.

Koko vuosi oli niin hiljainen ja kesän jälkeen näytti vähän siltä, ettei tämä toivoton bloggaaja (yksi miljoonan joukossa) ole tulossa myöskään takaisin. Taas yksi sivellin tipahti. Mutta ei, tästä ette pääse niin helpolla! Täällä ollaan uusine ajatuksineen ja suunnitelmineen. Ei kai elämässä mitään huippukäännettä kuitenkaan tapahtunut, mutta toteutuksessa sen sijaan kenties. Teillä on varmasti aika paljon kysymyksiä. Niitä on tarkoitus avata piakkoin.