Värikäs lokakuu
Astuin koneeseen, joka vei tieni Hollantiin, noin viisi kuukautta sitten. Kotiin piti palata heinäkuun puolessa välissä. Sitten heinäkuun lopussa. Lopulta palasin Suomeen lopullisesti syyskuun lopulla... Näin sitä käy, kun lähdette treenaamaan ulkomaille! Voin taata sen, sillä reissu antoi paljon. Kuka tahansa muu kunnianhimoinen ja innokas oppija pitäisi kynsillä kiinni tällaisista mahdollisuuksista. Silmät avautuivat ja opin sekä saavutin niin asioita, joidenka työstäminen samalla vanhalla kaavalla olisi varmasti vienyt ikuisuuden tai olisin jättänyt kokonaan oivaltamatta. Se antoi ajateltavaa ja avasi uusia ovia, joidenka olemassaolosta en edes tiennyt. Opin myös paljon itsestäni. Erilainen ympäristö, tavat ja sen turvallisen sekä tutun jättäminen Suomeen aiheutti erilaisen paineen. Kuulostaa raskaalta taakalta ja niinhän se aina osittain oli, mutta se kasvatti. Ei mitään kaiketi saa vuodattamatta hiukan verta ja hikeä.
Tunsin olevani maailman huipulla, kun kaikki vihdoin sujui oman rakkaan hevoseni kanssa. Vihdoin. Oli jo aikakin, että tämä loputtomalta tuntuva epäonninen ja pimeä kausi alkaisi jo väistyä. Vihdoin, kun päästiin etenemään ja jatkamaan pysähtelemättä, tuntui että jokin oli taas vialla. Heppa ei tuntunut enää nauttivan samalla tavalla. Taas se alkoi ja aloimme ottaa peruutusaskelia. Jouduin tekemään reissulla vaikean päätöksen. Päästin irti ekasta ikiomasta hevosestani. En nähnyt enää valoisaa tulevaisuutta, jos jatkaisin kisauraa tämän tamman kanssa. Kyllä, se tuntui luovuttamiselta. Vasta nyt alan hiljalleen hyväksymään, että joskus on järkevämpää päästää irti. Vaikeaa se oli. Mutta uskon päätöksen olevan paras kaikille.
Aloitin uuden hevosen etsinnän ja se tuotti tulosta nopeasti. Elokuun alussa kävin ansaitulla lomalla kotona ja järjestelin asiat niin, että saisin vielä lisäaikaa treenata. Palailin Hollantiin piakoin ja tallissa odotti uusi treenikaveri. Epäonni päätti puuttua peliin ja jouduttiin toteamaan, ettei kyseinen hevonen ollut sopiva. Jouduttiin päästämään ideasta irti. Sain jälleen hakata päätä seinään. Kovasta yrityksestä huolimatta ratkaisua tai uutta hevosta ei löytynyt ennen syyskuun loppua.
Kotiin palatessani olin turhautunut ja niin väsynyt. En jaksanut edes ajatella jatkosuunnitelmaa enää. Vaikeutin oloani kovasti. Ihmisenä sanoisin olevani kova taistelija. Ehkä jopa myös kovin mustavalkoinen. Jouduin päästämään reilu vuoden sisällä monenlaisista suunnitelmista ja unelmista irti. Suunnitelman muuttaminen tuntui luovuttamiselta. Näin ainoastaan yhden vaihtoehdon edessä päin enkä mitään variaatioita. Ja tosiasiahan on, että mikään ei koskaan mene suunnitelmien mukaan. Tai joudut tekemään erilaisen matkan päästäksesi siihen tavoitteeseen. Tai moneen asiaan ei itse kykene edes vaikuttamaan. Paitsi, jos osaat ennustaa ja muuttaa mennyttä. Oli vaikea hyväksyä "tarpeeksi hyvä", kun mielessä oli täydellinen ihanne. Sitten kova taistelijahan teki kaikkensa ja jatkoi. Jopa niin pitkään, että se oli jopa jo idioottimaista jatkaa. Ihan sama, miten kuuseen mentiin.
Raahasin itseni sitten kahden päivän päästä kotiin paluusta ylioppilaskokeisiin. Kyllä, luit oikein. Tiesin saavani taas seuraavan iskun päin kasvoja. Tällä lukemisella ei ollut mitään toivoa saada kovin tyydyttäviä tuloksia. Vaihtoehtoja ei kovasti kuitenkaan ollut. Piti vain nielaista vähän isompi pala ja yrittää uudestaan keväällä. Koulunkin suhteen kahden vuoden sisällä ollaan jouduttu tekemään moneen kertaan suunnitelmia uusiksi. Lukioon astuessa oli selkeä ajatus mukana ja innostus. Toisaalta myös paine. Sitten juttu ei sujunutkaan niin kuin ajattelin, mutta jaksoin yrittää aika pitkään. Rimaa piti laskea kuitenkin jossain pisteessä. Kerta kerralta. Ja nyt munattiin ensimmäinen yritys. Mikä luovuttajafiilis olikaan kaiken jälkeen.
Lokakuu meni vaihtelevissa tunnelmissa. Asioita on pyöritelty mielessä ja välillä otettu vähän taukoa. Yritin hyväksyä, ettei kaikkeen voi vaikuttaa juuri nyt. Kaikki on tuntunut vähän seisovan paikallaan. Toisaalta olen vain saanut aikaa ajatteluun ja uusien suunnitelmien punomiseen. Jokaisen kompastumisen jälkeen alkaa suuri elämän pelastussuunnitelma. Kuinka saan taas asiat raiteilleen, kohti tavoitteitani. Tällä hetkellä tunnen, että olen vain askeleiden päässä uuden hevosen löytämisestä. Luulen palaavani vielä Hollantiin, josta viimeistään toivon löytäväni jotain. Nyt vain aika kertoo. Muutkin jutut kuten päätökset tulevaisuudesta ja arvoista alkaa selkeentyä. En oikein ollut enää varma, kuinka haluan toteuttaa opiskeluni tai miten edes tärkeintä lajiani, ratsastusta. Mietin ihan super radikaalejakin muutoksia. Kaikki palaset ovat olleet aika hukassa pään sisässä kunnes sain pikku hiljaa asiat jonkin kaltaiseen tärkeysjärjestykseen. Osasin päästää irti epäonnistuneista ajatuksista ja jatkaa.
Lähetä kommentti
Huomaathan, että kommenttien valvonta on päällä. Älä siis pelästy, jos kommentti ei ilmesty heti boksiin. Ruusut ja risut otetaan vastaan, kiitos kommentistasi :-) !